Elämää Tyttökummulla kikkurakarvojen kanssa
Kotimatkalla mukaan tarttui pussillinen kirsikoita. Osa meni suuhun junamatkan aikana, mutta lopuista tein suurta suosikkiamme kirsikka-suklaa-viskijäätelöä.
Resepti löytyy luonnollisesti HS:n Ruokatorstaista
Sen verran olen muokannut sitä, että 2 dl kermaa riittää ja suklaata tulee vain desin verran.
Sitten vaan Cobolt-lasit kaapin perukoilta esille ja herkuttelemaan. Tämä on hyvää ja pieni annos riittää.
Helsingin Sanomissa muutama vuosi sitten ilmestynyt Pekonia ja uppomunaa parsan kanssa -resepti on lyömätön. Siippa oli ostanut nipun parsaa ja pekoni oli menossa vanhaksi, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen.
Tällä kertaa meillä sattui olemaan respetiin kuuluva mandariinikin jääkaapissa, joten eilinen herkku oli aidosti myös kaapintyhjennyssafkaa.
Katselin tuota Hesarin reseptiä ja totesin, että meillä tykätään nauttia annos vähän vähemmän tummana ja enemmän pekonisena kuin mitä reseptin mukana oleva kuva vinkkaa.
12 vihreää parsaa
8 viipaletta pekonia (4 riittää, mutta piti saada paketti tyhjäksi)
1 mandariini
1/2 dl oliiviöljyä
(Maldon)sormisuolaa, mustapippuria myllystä
Uppomunat:
2 l vettä
1 dl väkiviinietikkaa
4 kananmunaa
Uppomunia en ole opetellut tekemään, mutta onneksi siippa rakastaa niitä ja tykkää myös valmistaa. Eilen työnjako olikin sellainen, että kävin erikseen koirien kanssa lenkillä sillä aikaa, kun siippa teki meille tätä ihanaa keväistä herkkua. Viini olisi kruunannut aterian, mutta porevesi sai tällä kertaa sijaistaa.
Mukavaa pääsiäisen odotusta.
Viime viikonlopun vietin Levillä työmatkalla. Lapissa oli taas kerran kiva käydä, vaikkakin tällä kertaa suurin osa ajasta tuli vietettyä neuvotteluhuoneessa. Levi on täynnä tapahtumia, ja meidän reissumme aikana siellä hiihdettiin muun muassa Visma Ski Classics -pitkänmatkan hiihtokisa. Tuo tapahtuma minut sinne pohjoiseen veikin.
Ihanan lumisesta ja aurinkoisesta Lapista oli mukava palata kotiin, kun siippa oli hankkinut ämpärillisen tulppaaneja minua ilahduttamaan.
En edes oikein muista, mistä lähti idea All Inclusive -risteilystä, mutta syyskuussa taisimme tehdä päätöksen, että lähdemme läntiselle Välimerelle risteilemään. Mukaan lähtivät anoppi ja miehensä. Risteily varattiin Loistoristeilyltä, ja heiltä saimme ennen matkaa hyvät ohjeet. Lisäbonuksena sain Matka2016-tapahtumassa heidän ständiltään loistavat vinkit shoppailuun – kiitos Sofia.
Vihdoin viikon 7 lopussa koitti päivä, jolloin Pohjois-Karjalan väki saapui meille ja koirat vietiin hoitopaikkoihinsa. Illalla siippa malttoi vihdoin pakata ja me muut valmistauduimme aikaiseen nousuun.
Helsinki-Vantaalle oli avattu kätevä itsepalvelu baggage drop ja yläkerran turvatarkastus oli aivan tyhjä. Pääsimmekin noista normaalisti jumittavista kohdista läpi ihan ”heittämällä”
Lento meni mukavasti, ja Costan henkilökunta oli meitä vastassa aulassa. Saimme selkeät ohjeet edetä bussiin. Bussimatka kulki Malpensasta 40 tunnelin läpi Savonaan, jossa pääsimme melko nopeasti siirtymään laivaan suomalaisen oppaamme Susannan johdolla.
Hytti oli juuri sellainen, mitä olimme netin kuvista havainneet. Pääsimme heti tosi toimiin, sillä tunti ”laivautumisemme” jälkeen oli pelastusharjoitus. Ymmärrän hyvin, että monen tuhannen ihmisen on pakko osallistua kyseiseen tapahtumaan, sillä muutoin on haverin sattuessa luvassa hallitsematon kaaos. Koin, että laivan henkilökunta osaa hommansa – no, tosin haukotteleva Costan henkilökunnan edustaja lavalla ei ole parasta mainosta…
Tämän jälkeen oli aika siirtyä nauttimaan matkan ensimmäinen Aperol Spritz ja valmistautua casual-illalliselle. Illallispöytämme oli Fiorentino-ravintolassa noin 300 metrin päässä hytistämme. Laivalla tulikin käveltyä ihan kiitettävästi. Olimme niin väsyneitä matkustamisesta, ettemme jaksaneet jäädä katsomaan illan showta, vaan menimme pikaisen tanssiravintolassa pyörähdyksen jälkeen suoraan hyttiin.
Yöllä oli vähän merenkäyntiä, jota jäin kuuntelemaan. Laivan ennusteen mukaan meri oli Rough – myrskyä kyllä, mutta sain sentään muutaman tunnin nukuttua. Matka jatkui kohti Marseillea, josta seuraavassa kirjoituksessa.
Pidin eilen vuoden viimeisen rally-tokokoulutuksen. Vähän haikeilla mielillä ollaan, sillä tammikuussa on enää yksi ohjauskerta jäljellä, ja sitten jään luovalle tauolle. Tähän ei liity mitään dramatiikkaa, mutta päätin ottaa vähän enemmän aikaa itselle ja omille koirille. Lisäksi ajatuksissa siintää opiskelu työn ohessa. Siippa tarvitsee jatkossa perheemme ainutta autoa myös iltaisin, joten liikkuminen kaupungin itäpuolelle vaikeutuu. Syitä on siis monia, joten tuumaustauko on paikallaan.
Syksyn ryhmä on ollut todella mukava, ja on upeaa auttaa ohjaajaa oivaltamaan, miten parantaa suoritusta. Huomaan muuten pienen kouluttajan kaivautuvan aina esiin, kun joku kertoo haasteista koiransa kanssa. Eilen kesken työlounaan päädyimme puhumaan luoksetulon treenaamisesta. No, siinähän sitä tutustuu ihmisten ei-ammatillisiinkin puoliin samalla.
Ai mitä nuo teipit radalla ovat? Treenasimme käännöksiä, ja teipit kertovat paikan jossa käännytään. Mukavaa viikonloppua.
Sunnuntaina saavutimme jotain sellaista, johon en vielä vuosi sitten olisi uskonut. Saimme HSKH:n rally-tokokisojen mestariluokasta kolmannen hyväksytyn tuloksen ja RTK4:n.
Tässä kuvakavalkaadia ja mietteitä matkan varrelta.
Koirakoulu Kompassissa alkeiskurssilla
Aloitimme lajiin tutustumisen kolmisen vuotta sitten SuoRat:n alkeiskurssilta. Mietin tuolloin, ettei me ikinä opita, mutta koska Sisun kanssa on ”pakko” treenata jotain päätin yrittää. Jatkoimme treenaamista epäsäännöllisesti lagottojen treenivuorolla Kelkkapuiston kentällä. Sieltä jatkoimme Masseterin kurssille, HSKH:n kurssille ja lopulta EKK:n harrastajaryhmään. En ole kovin kilpahenkinen, enkä ajatellut lähteväni kisaamaan, mutta arkitottelevisuuskoulutusohjaajakurssille (huh, miten pitkä sana) oli pääsyvaatimuksena, että kisaa ylemmissä luokissa. Lähdettiin siis kokeilemaan josko saisimme tuloksen.
Kisaamisen aloitimme lajin virallistumispäivänä 1.5.2014. Silloin kisattiin Veikkolassa Piskipajassa EKK:n omissa kisoissa. Saldona 95/100, joka oli ensimmäiselle kerralle loistava tulos. Ohjaajaa taisi jännittää todella paljon. Onneksi talkoillessa ja muita kannustaessa pahin jännitys laantui. Tässä vaiheessa vakuutuin, että rally-toko on meidän laji. Kavereiden kannustus ja ilo hyvin menneestä kisasta oli niin mukaansatempaavaa.
Seuraavat kisat olivat vasta elokuussa Ojangossa eli toisen kotiseurani HSKH:n kisat. Äitini oli saanut pari päivää aiemmin sydänkohtauksen, joten ajatukset olivat vähän muualla. Anna Pekkalan tuomaroimista kisoista saimme 97/100 eli hyvään suuntaan olimme menossa.
Nälkä kasvoi syödessä, ja halu saada himoittu RTK 1, joten suuntasimme Hankoon kisaamaan. Sieltä saldona oli 80/100, ja muistan vieläkin, ettei Sisu suostunut menemään maahan = saimme 2 x 10 pisteen virhettä. Kuva Hangon kisoista, jossa ainakin seuraaminen oli hyvää.
Avoimen luokan korkkasimme syyskuussa Veikkolassa Tiia Hämäläisen tuomaroidessa kisaa. Siellä kehänauharulla vei voiton, ja Sisun takajalka meni kehän toiselle puolelle. Seurauksena oli HYL ja meille tuli puolen vuoden tuumailutauko. Olin sitä mieltä, ettei meistä ole kisaamaan, sillä Sisu häröili liikaa, enkä voinut olla varma missä sälli luuhasi pitkissä seuraamisissa.
Tässä välissä vaihdoimme muistaakseni harrastusryhmästä kisaavien ryhmään EKK:ssa ja aloitimme tuuraajana SuoRatin treeneissä.
Tämän vuoden maaliskuussa innostuimme uudelleen, ja teimme mukavan kolmen kisan sarjan avoimessa luokassa. Ensin matkasimme Loimaalle (kuva yllä), jossa voitimme upealla 98/100-tuloksella. Omista kisoista Agimestassa nappasimme samoin 98/100 ja niukasti voiton (kuva alla).
Raaseporissa saldona oli 89/100 ja RTK2 (kuva alla).
Voittajaluokassa mukaan tulee oikealla seuraaminen, joka tuntui ensin ihan helpolle, mutta radan vaikeutuessa Sisun motivaation ylläpitäminen on välillä haastavaa. Kisasimme ensimmäisen voittajakisan Inkoossa vaihtelevissa sääoloissa Heikki Palosaaren tuomaroimissa kisoissa. Heikki tekee yleensä melko haastavan radan ja on tiukka tuomari. Vastaavasti hän antaa kivasti suullista ja kirjallista palautetta. Olimme lisäksi nollakoirakkona mestariluokassa. Paljon oli treenattavaa mestariluokkaan (virhepisteitä 80!), kuten tuomari totesi, mutta minulle tuli fiilis, että kyllä me sinne vielä joskus päästään.
Kaksi seuraavaa voittajaluokan kisaa kisasimme samana päivänä Suomen Rally-tokoyhdistyksen kisoissa kesäkuun lopussa Salossa. Siippakin pääsi talkoilun makuun, kun Salosta ei löytynyt tarpeeksi vapaaehtoisia. Ensimmäisestä Anna Klingenbergin tuomaroimasta kisasta saimme 98/100 ja toisen sijan. Olin tuloksesta aivan superonnellinen, sillä Sisu häröili koko aamun, ja karkasi jopa kerran sisälle etsimään isäntää. Paikkamakuu oli vasemmalla sivulla maaten – mikäpä siinä on koiran ollessa. Toinen kisa oli mielestäni paljon vaikeammalla, Tiia Hämäläisen tuomaroimalla, radalla. Siitä saimme 74/100, mutta se oikeutti myös toiseen sijaan, sillä vain 2 koirakkoa sai tuloksen. Tästä kisasta saimme myös RTK3:n.
Kesällä pidimme kisataukoa, eikä meillä ollut mikään kiire kisaamaan. Sisulta murtui kannuskynsi, joten siinäkin mielessä kisaaminen sai jäädä taka-alalle. Treenailemme yhdistyksen ryhmässä, ja saimme tavoitteeseemme hankkia yhden hyväksytyn tuloksen tämän syksyn aikana. Mestariluokkaan pääsee yleensä aika viime tingassa kisaamaan, joten ilmoittauduin HSKH:n syyskuiseen kisaan ja alla taidonnäytettämme sieltä. Kivannäköisestä menosta huolimatta saldo oli kuitenkin 60/100 eli ei tulosta. 
Seuraava kisa marraskuussa oli Agimestassa EKK:n järjestämänä. Anna Pekkala oli tehnyt ”tehtävissä olevan” radan. Kerrankin olin talkoista vapaa, ja sain pohtia kotona rauhassa suoritusta. Sisu nautti ja minustakin oli hauska tehdä monipuolista rataa. Tulimme, teimme ja voitimme 96/100-pisteellä.
Seuraavana päivänä matkasimme Heinolaan auttamaan tuomariksi valmistuvaa ystävää eli olimme yksi kuudesta kisaavasta koirakosta. Outo alusta ja siinä olevat hajut veivät kikkuraa, mutta nappasimme 92/100 pistettä ja 2. sijan.
Sitten viikko lepoa ja hakemaan MES0-tulos Loimaalta – taas viime hetkellä mukaan hälyytettynä tuomariharjoittelua auttavana koirakkona. Tässä vaiheessa emännällä alkoi olla kisaväsymystä ja fiilis, ettei me osata mitään. Onneksi olimme ilmoittautuneet HSKH:n kisoihin 29.11. Sieltä saimme kolmannen hyväksytyn tuloksen, rimaa hipoen tosin, ja sen himoitun RTK4:n. 
Nyt pidämme kisataukoa ja kasvatamme Sisun turkkia. Tavoitteenamme on, ei vähempää kuin valion arvo. Siihen tarvitaan vähintään H-tulos näyttelystä, joten nyt treenaillaan siihen. Lisäksi tarvitaan 3 vähintään 95 pisteen suoritusta, joista 1 meillä on jo olemassa. Tämä jälkimmäinen taitaa olla näistä se haastavampi juttu. Viimeaikaisten suoritusten perusteella en budjetoi sitä saavutettavaksi ihan lähiaikoina.
Alla olevassa Omakoiran taulukossa näkyvät tulokset vain syyskuuhun asti, mutta kyllä ne sinne jossain välissä päivittyvät. Alun uskon puutteesta huolimatta olemme edenneet nopeasti. Kisaamiseenkin näköjään tottuu, vaikka vieläkin jännitän jonkun verran.
Rallyssa kisaava porukka on tosi mukavaa. Suurin osa on valmis antamaan vinkkejä pyynnöstä (osa myös pyynnöttä 🙂 ), kuvaamaan suoritusta ja ennen kaikkea kannustamaan. Sunnuntainakin iloitsimme toistemme hyvistä suorituksista, lohdutimme hylätyn tuloksen saaneita ja mietimme, miten opettaa eräälle koiralle liikkeestä istu, jätä koira -kyltti. Mikäli et ole lajiin vielä tutustunut, suosittelen kokeilemaan. Hauskaa ja helppoa, kun minäkin osaan.
Lauantaina kisattiin kotiseuramme EKK:n rally-tokokisat Agimestassa, Espoon Juvanmalmilla. Tuttu halli ja muuten vapaa päivä antoi viitteitä, että kisa voisi mennä hyvin. Oli muuten outoa, kun ei tarvinnut talkoilla kisojen yhteydessä.
Tuomari Anna Pekkala oli suunnitellut radan, jota kommentoin kotona ”on tehtävissä”. Syyskuussa hankittu nollatulos ehkä painoi takaraivossa, joten en uskaltanut toivoa mitään.
Pääsimme kisaamaan päivän viimeisenä ryhmänä kaikkien idoleittemme joukossa. Roni, Rico, Minttu ja muut koirakamut ovat tuntuneet olevan todella kovatasoisia, ja vihdoin pääsimme samaan luokkaan heidän kanssaan.
Kaunista katsottavaa ja tuomarilta meni ehkä pari pikku virhettä ohi. Olin niin tyytyväinen meidän suoritukseen.
Tässä vaiheessa ei vielä ollut tietoa miten Hilla suoriutui. Tekivät Eva-Lotan kanssa hyvännäköistä jälkeä, joten voittajasta ei ollut tietoa.
Ykkössija tuli, kuten kevään VOI-luokan kisassakin. Kotihallissa on etunsa. Saatiin ensimmäinen kiinnitys valioksi. Nyt vain turkkia kasvattamaan ja näyttelyssä käymään. Ai niin, ja pitäähän ne 2 muutakin 95 tai parempaa tulosta hankkia.
Lueskelin viikonloppuna K-kauppojen Ruoka-lehteä ja siinä oli mielenkiintoisia suolaisia jogurttireseptejä. olin luvannut käydä kaupassa, joten nappasin sieltä mukaani kikherneitä ja turkkilaista jogurttia. Muut ainekset löytyivätkin kotoa. Edellämainittujen lisäksi sekoittelin laseihin pistaasipähkinöitä, kurkkua ja mausteita. Maut saivat asettua puolisen tuntia. Testimaistajan mukaan jogurttia olisi saanut olla tilkkanen enemmän – totta, niin minustakin. Muuten maut olivat kohdallaan, ja nälkäinen testimaistaja malttoi odottaa seuraavaa testiruokaa eli kanaburgereita, nekin saman lehden ohjeella tehtyjä, luonnollisesti vähän tuunattuina.
Tämä on niin hyvää, että otan varmasti seuraaviin kisoihin evääksi. Eilisiin kisoihin en älynnyt tehdä eväitä, ja nälkä oli kotimatkalla melko kova. Onneksi kotoa löytyy aina sen verran raaka-aineita, että saa nopeasti hätävaran pystyyn.
Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, olen pikku hiljaa valmistumassa rally-tokon koulutusohjaajaksi. Itse koulutus kesti vain yhden viikonlopun, mutta siihen liittyvää harjoittelua on vielä puolet tekemättä. Kursseilta saa hyviä vinkkejä liikkeen pilkkomiseen ja opetusmetodeihin, mutta käytännön tekeminen on mietittävä itse – ja siten kurssit saa muokattua omannäköiseksi.
Minulla on ollut ilo päästä treenaamaan rally-tokon ylituomareiden opissa, ja sieltä olen saanut monia vinkkejä ja apuja omaan opettamiseeni. Viimeksi ratkoimme suoraan peruttamisen haasteita erikokoisilla koirilla. Palasin treeneistä intoa puhkuen, ja heti piti päästä testaamaan omilla koirilla niksejä. Hyvin toimi myös meidän Eerolla, joka ei vielä ole ihan varma omasta takapäästään tai siis sen käytöstä. Viikon päästä pähkitään toimiiko vinkit ryhmäläisten koirilla.
Olen opettanut reilun vuoden HSKH:ssa rally-tokoa, ensin alkeisryhmää, sitten alo/avoa ja nyt talven avo/voi:ta. Mestariluokkaa en ihan vielä uskaltaudu opettamaan, kun itselläkin on vielä osa kylteistä hieman epävarmoja. Viime kesänä ohjasin myös EKK:ssa alkeisryhmää yhdessä osaavampien ohjaajien kanssa. Tulevalle kesälle näyttää napsahtavan samanlainen ”nakki”. On hienoa nähdä miten ohjaaja oivaltaa ja koira hiffaa jonkin ylitsepääsemättömän haastavalta tuntuvan liikkeen. Parin kerran kurssilla tuohon tilaan harvemmin pääsee, mutta viisi kertaa saattaa jo riittää. Niin vain ovat ryhmäläiset oppineet oikealla puolella seuraamisenkin, vaikka olivat syksyllä varmoja, ettei se tokotaustaiselta koiralta onnistu.
Kuva Suomen Lagottoklubi ry:n kesäpäiviltä Kaarinan Piispanrannasta viime heinäkuulta. Sisun kanssa hönsäillään.
Reilu vuosi on selvitty Eeron kanssa ilman suurempia eläinlääkärikäyntejä. Eilen illalla ukkeli pisti poskeensa sukkani, ja kun ei kotioksennutukset auttaneet piti turvautua eläinlääkärin apuun. Mevetin ihana Paavo-lääkäri suostui ottamaan Eeron asiakkaiden väliin, ja kiidimme sinne hurjaa vauhtia.
Eeroa ei yksi sukka paljon hidastanut, vaan jätkä veteli lagottohepuleilla lääkäriasemalle asti. Siellä pääsimme miltei heti hoitohuoneeseen, jossa Paavo tarjoili herkkuillallisen. Se, että sen jälkeen pistettiin niskaan pieni annos apomorfiinia, meni Eerolta kokonaan ohi. Hetki odottelua, ja sitten alkoi oksentaminen. Sain henkilökunnalta kaksi vatia, mutta oli miltei mahdotonta ehtiä jokaisen rykäisyn alle. Sukka tuli sukkelaan ulos, samoin illallinen. Tovi siellä voitiin pahoin, kunnes hoitaja tuli antamaan oksennuksenestolääkkeen. Se alkoi vaikuttaa kohtuullisen pian, ja pääsimme kotiin noin 30 min eläinlääkärissä oleilun jälkeen. Vähän oli kikkura vaisu illalla, mutta aamulla vauhti oli taas normaalin vauhdikas.
Loppu hyvin onneksi tällä kertaa. Hemmolla ei ole jatkossa mitään asiaa pukeutumishuoneeseen.
Ah mikä bukee!
Lagottomaista elämää 